Viistoista

Oon viime päivät makoillut peiton alla ja kattellut vaan leffoja. Oon ollut ihan allapäin ja itku herkässä, mikä on ihan outoo mulle ainakin näin pitkittyneenä. Ei huvittais tehdä yhtään mitään, ei läksyjä, ruokaa, mennä ulos, ei mitään. Nukun joka päivä 10-12 tunnin unia ja silti tunnen oloni väsyneeks. Ajattelin että mulla on varmaan vaan krapula, kun uuden vuoden aattona tuli vähän juotua ja seuraavana päivänä oli hirveen huono olo eikä mikään ruoka pysynyt sisällä. En tehnyt oikein mitään koko loppuviikkona. Perjantai oli ainoo aktiivinen päivä kun menin ostaan itelleni uutta puhelinta hajonneen tilalle Barcelonasta, ja illalla menin vielä Annican ja Johanin luokse viinille. Siellä menikin aika myöhään, ja olin vasta aamuseiskan aikaan kotona, mutta koko ilta vaan juteltiin ja kuunneltiin musiikkia joten ei kauheen rankkaa ollut. Lauantain taas kattelin vaan leffoja ja möhköilin kotona. Sunnuntaina eli tänään otin itteeni niskasta kiinni, avasin ikkunat ja aloin siivoon ja peseen pyykkiä. Iltapäivällä kävin vielä lenkillä pitkästä aikaa, mutta se meni ihan v*tuiks kun mun jalkoihin alko sattuun niin paljon että aloin melkein itkeen.

Yleensä mulla on tosi korkee fyysisen kivun kynnys, mutta nyt tää oli jotain niin jäätävää, että vaikee sanoin kuvailla. En oo ikinä käynyt lääkärissä tän takia, mutta kotidiagnosoinnilla mulla on varmaan jonkin sortin penikkatauti, kun kipua ja tunnottomutta tulee säärien ulkosyrjille aina kun kävelen vähän lujempaa. Yleensä kipu helpottaa, kun hölkkää. Nyt en ollut pariin kuukauteen lenkkeillyt ja kipu ylty niin sietämättömäks että olis tehnyt mieli vaan heittäytyä maahan ja huutaa. Nyt ei edes hölkkääminen auttanut. Joten kuten selvisin kotiin asti ja siitä asti oonkin itkeskellyt koko illan. En edes tiedä mikä mua vaivaa, miks mua itkettää koko ajan kun en löydä sille mitään syytä. Oon kuunnellut kaikkia itkubiisejä, mitä aina kuuntelen kun on paha olo. Nyt ei vaan meinannut tulla loppua vaikka mitä olis tehnyt ja miettinyt.

Avasin puhtaan Word-tiedoston ja aloin kirjottaan ajatuksen virtaa, koska se yleensä aina helpottaa, ja kun kaikki päästää valloilleen, sitä yleensä ymmärtää mistä on kyse. Kirjottelin pari sivullista tekstiä, ja jossain kohtaa kirjotin sanat masennus ja kulttuurishokki. Aloin miettiin aikaa vähän taaksepäin, ja ymmärsin, että mulla on ollut jo pidempään tämmösiä fiiliksiä, mutta en oo vaan tunnistanut tai noteerannut niitä mitenkään. Mua on jo pitkään ahdistanut tulevaisuus kauheesti, ihan luonnollisista syistä, kun en tiedä mihin haluan edetä tai mitä edes alan tekeen, kun jatkan taas Suomessa koulua. Nyt on taas kerääntynyt niin paljon pikkuasioita, mitä pitäis tehdä, ja ne kummittelee koko ajan takaraivossa. Tuntuu niin saamattomalta ja haluttomalta ja tekis mieli olla tekemättä mitään.

Nyt kun katon taakse päin, niin odotin Suomeen tuloo kauheesti. Siellä olo laukas kuitenkin aika pahan ikävän joka on jatkunut ja jatkunut. Uuden vuoden aattona aloin itkeen Annican luona ihan yllättäen ja ilman syytä, enkä vieläkään tiedä mikä sen aiheutti. Muistikuvat on aika hatarat, mutta muistan että se oli aika voimakas itku, ja Annica piti mua sylissään, että rauhottuisin. Jälkeenpäin sanoin, että kai se oli vaan ikävää. Nyt kun mietin, niin se oli varmaan mun sisällä vellonut paha olo kaikesta henkisestä paineesta ja stressistä, ikävästä, surusta, suunnattomasta väsymyksestä, läheisyyden kaipuusta ja tulevaisuuden pelosta.

Luin netistä kulttuurishokista, ja siellä lueteltiin aika lailla kaikki, mitä tällä hetkellä tunnen.

"On hyvä tietää, että kulttuurinen sopeutuminen on prosessi, jonka kaikki joutuvat käymään läpi, ja johon kannattaa varautua. Kulttuurisen sopeutumisen aiheuttaman stressin oireet ja voimakkuus voivat kuitenkin vaihdella hyvinkin paljon ja niitä voi esiintyä eri aikoina. Oireita voivat olla mm. ajoittainen tai jatkuva väsymyksen tunne, halu olla omassa rauhassa, hajamielisyys, erilaiset pelot (huijatuksi tuleminen, sairastuminen), opiskelumotivaation laskeminen, kohtuuton ärtyminen pienistä vastoinkäymisistä, koti-ikävä, tuttujen asioiden kaipuu, toive olla tekemisissä ”järkevien” ihmisten kanssa, yleinen hylätyksi tulemisen tunne jne."

"Kulttuurishokkiin on määritelty neljä eri vaihetta:

1. Kuherruskuukausi: Uuteen kulttuuriin saavuttaessa innostus nähdä ja kokea kaikki ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Vieras kulttuuri nähdään hyvässä valossa huomaamatta sen huonoja puolia.
2. Shokin kynnysvaihe: Pienet asiat alkavat ärsyttää ja uuden kulttuurin huonot puolet ja käytännön ongelmat tulevat esiin. Väsymys, masennus ja koti-ikävä ovat tämän vaiheen yleisiä oireita.
3. Sopeutuminen: Vähittäinen oppiminen, toimeentuleminen erilaisissa tilanteissa ja ymmärrys toimintatapojen syistä auttavat sopeutumaan uuteen kulttuuriin. Olo alkaa tuntua kotoisammalta ja kommunikaatio-ongelmat vähenevät. Yleinen uudesta kulttuurista johtuva stressi vähenee.
4. Paluushokki: Paluu omaan kulttuuriin voi aiheuttaa suuremman shokin kuin kulttuurishokki vieraassa kulttuurissa. Uudelleensopeutuminen omaan kulttuuriin voi viedä aikaa vieraassa kulttuurissa kertyneiden kokemusten ja mahdollisesti muuttuneen omakuvan vuoksi."

Ajattelin vaihtoon tullessa, että luultavasti en ehdi tässä ajassa edes kokea mitään kriisivaihetta, kun tää on niin lyhyt aika. Voi olla että Suomessa vierailu laukas tän olon. Toivon ja uskon, että kun alan enemmän tiedostaan tätä, ja tietoisesti teen elämääni ja ajatuksiani valoisammaks, niin oon kohta taas oma itteni. Ja kun pääsis taas eroon siitä, että jättäis asioiden tekemisen viime tippaan, kun sitten niitä kerääntyy aina niin paljon, että se ahdistaa. Nyt alan heti kirjottaan listaa kaikesta mielen päällä olevista asioista, joten ehkä se siitä.

Se on kyllä jännä, miten paljon kirjottaminen helpottaa oloo. Alun perin aloin tänään kirjottaan, kun mulle tuli fiilis että nyt ei oo ketään kelle puhua, enkä voi puhua kellekään kun en itekään tiedosta missä on vika ja mikä harmittaa. Kummasti sieltä vaan löytyy solmuja, kun kaivelee. Täytyy vaan tarpeeks pitkään velloo huonossa olossa, ennenkun tajuaa haluavansa muutosta siihen. Vaikka paljon asioita taas tiedostin, niin musta tuntuu silti että paljon jäi vielä varjoon ootteleen seuraavaa havahtumisen hetkee. Se on kamala tunne, kun tietää että joku vaivaa mieltä, mutta ei saa selvitettyä, että mikä se on. Sitten kun ei edes haluais kohdata todellisuutta silmästä silmään, ja olis helpompaa vaan sysätä ajatukset muualle ja keskittyä muihin juttuihin. Harmillisen usein se saa vaan aikaan sen, että sitten jonkun ajan päästä se purkautuu vielä isompana pahana olona. Mutta niinhän se menee, että ei hyvää ilman huonoa. Osaa taas hippusen enemmän arvostaa niitä hyviä juttuja ja hyvää fiilistä. Vaikka nyt on vähän vaikee keskittyä hyviin juttuihin, kun päässä leijailee sadepilvi, niin tiedän että suunta on vaan ylöspäin. Tässä kuussa ja tulevaisuudessa on niin paljon asioita, joita odotan innolla, joten jos vaikka alottais miettimällä niitä! Kohti parempaa tulevaisuutta ;)