Kolmas

Muutin tänään tänne mun opiskelukaupunkiin, Terrassaan, joka on noin 30 km Barcelonan keskustasta pohjoseen. Oikeestaan mun aikomus oli muuttaa vasta 25.9. kun eka varsinainen koulupäivä on 26, mutta sitten kävikin niin, että tulin poikkeen täällä asioilla mun kämppiksen Stephanien kanssa, ja tää vaikutti niin kivalta että oli pakko tulla jo aikasemmin. :D Ja onhan tää nyt ihan erilaista asua omassa asunnossa, kun hostellissa! Siä sai vähän pelätä tavaroidensa puolesta, vaikka siellä olikin kunnon lokerot. Ja öisin aina heräili vähän väliä, kun ihmiset ramppaa huoneeseen ja pois. Jos olisin vähän sosiaalisempi ihminen, siä olis voinut olla hurjan kivaa, kun siä oli kuitenkin ihmisiä ihan eri puolilta maapalloo. Just puol tuntia ennen check-outia juttelin yhen tyypin kanssa, joka oli Pohjois-Afrikasta, jostain valtiosta jonka nimee en nyt ihan muista. Se kyseli heti, että mistä oon kotosin, ja oli kauheen kiinnostunut Suomesta (kuten kaikki täällä!). Mutta enpä mä paljoo muuta siellä tehnyt, kun nukuin, kävin suihkussa, ja datailin :D. Päivisin aina kaikkee muuta touhua, mutta sitähän varten noi paikat on.

Check-out meni kepeesti, mutta sitten alkokin se kaikkein kamalin osuus, kun piti roudata noi painavat kapaasit perille... Muutamaan kertaan meinas itku päästä, kun aurinko paahtaa suoraan päin, ja hikoilet siinä kuin pieni sika. Mun tuuria, että kaks hissiä ei toiminut metroasemilla, joten piti kantaa noita laukkuja ainakin miljoona rappusta. Terrassan päässä iski nuukuus (mihin mun kaikki rahat on kadonnu??), enkä viittinyt ottaa taksia asunnolle, koska eihän yks kilsa nyt paljoo oo. Olin ilonen valinnastani, koska kun kävelin pitkin Terrassan pieniä katuja, mulle tuli niin hyvä fiilis kaikesta siitä, mitä mun ympärilläni on. Mulla on täällä jotenkin paljon kotosampi fiilis kun Barcelonassa, ehkä siksi kun tää on paljon pienempi kaupunki, mutta samalla iso kaupunki, ja täällä on niin paljon luontoo lähellä. Barcelona tuntuu tällä hetkellä enemmän bilekaupungilta, kun siellä on niin paljon pikku kuppiloita ja klubeja ja ihmisiä ja isoja rakennuksia. Täällä kun kävelet keskustassa, kaikki vaan istuskelee penkeillä ja terasseilla tai köpöttelee rennosti vastaan. Tuntuu, että kaikki nauttii elämästä, ilman mitään kiireitä. Barcelonassa on sen verran enemmän turisteja, että ehkä se tuo semmosen kiireisemmän vaikutelman, vaikka onhan sekin niiin upee kaupunki ettei mitään rajaa, ihanine ihmisine :D.

Takaisin todellisuuteen. Olihan se kilsa nyt hemmetin pitkä matka, multa meinas muun muassa irrota pikkuvarpaan kynsi, kun vahingossa potkin laukkuani muutaman kerran. Kiva kävellä jalka ihan veressä puolet matkasta. No, perille päästiin, ja ekana kun pääsin huoneeseeni, otin pitkän suihkun. Ei, ekana kirosin nää miljoonat minimuurahaiset, mitä näköjään koko kämppä on täynnä! :( Sitten aloin purkaan tavaroitani, ja ihme kyllä, kaapit ei tullut edes täyteen. Jossain vaiheessa lähdin kauppaan, kun tuli niin nälkä. Eka kauppa, mikä tuli vastaan, oli täynnä pakasteruokaa, joten käännyin heti kannoillani ja etin seuraavan kaupan. Se olikin oikee helmi, ostin kassillisen tuoreita vihanneksia ja hedelmiä ja kaikkee muuta ruokaa (suurin osa tais olla luomuruokaa!), ja kassalla sain vielä ilmasen viinipullon ja kauppakassin! Olin ihan ihmeissäni, kun myyjä alko pakkaan mun ostoksia johkin kassiin ja laitto sinne viinipullon, enkä tietenkään ymmärtänyt sanaakaan mitä se sano, yritin vaan sanoo että ei kassia, kiitos. Siiten siihen tuli toinen myyjä, joka selitti englanniks, että ne on just viime tiistaina avannu sen liikkeen, ja jos ostaa yli 5 eurolla, saa lahjaks viinipullon ja kauppakassin. Tykkään tästä kaupungista, täynnä yllätyksiä :D. Heti tietenkin avasin pullon kotiin päästyäni ja aloin kokkaileen.

Oleskelutila alakerrassa, kyllä kelpaa!

Keittiö

Mun luukku

Limenvihree vessa :D

Ensimmäinen ateria omassa keittiössä

...Tässä vaiheessa voin ehkä paljastaa, että oon juonut jo noin puoli pulloo... siks tää teksti ehkä vähän rönsyilee.... Ja johtuu myös liian hyvästä soittolistasta, jota samalla kuuntelen...

Jos nyt alotetaan vaikka ekasta päivästä täällä.

Maanantai 1.9.
Tästä se lähtee. Aamulla hätäilin vielä viimeiset pakkailut, ja sain kyydin Tampereen linja-autoasemalle ihanien jäähyväisten saattelemana. Olin yllättävän rauhallinen, enkä itkenyt läheskään niin paljon, kun olin ennalta pelännyt.. Siellä tapasin Hannan ja lähdettiin kohti bussia. Bussimatka meni tosi nopeesti ja pian ooteltiinkin jo pari tuntia myöhässä olevaa lentoo... Lopulta meillä meinas tulla ihan kiire, vaikka oltiin niin hyvissä ajoin kentällä. Lorvailtiin vaan pitkin kenttää, syötiin ja höpöteltiin, ja metsästettiin Pingviini-salmiakkia matkaevääks (avasin vasta tänään oman purkkini!!). Lento sujui oikein hyvin, olin oikeestaan vähän yllättynyt, mitä nyt korvat meni lukkoon koko ajan ja muutenkin oli semi epämukavaa. Saavuttiin perille joskus 23 jälkeen ja Hanna otti ohjat käsiin ja soitti meijän huoneen toimistolle, että me tullaan nyt hakeen avaimet. Huone vaikutti ensinäkemältä ihan kamalalta verrattuna netissä olleisiin kuviin... Mutta kyllä siellä viikon asusteli ihan lepposasti, meillä oli jopa oma parveke, jossa syötiin muutamat aamupalat.

Lentokentällä, vielä hymyilyttää

Näkymät parvekkeelta

Tiistai 2.9.
Heräiltiin kunnon yöunien jälkeen, ja alettiin valmistautuun päivää varten. Lähdettiin päivällä tutkiin kaupunkia, metrolla Placa Catalunyalle ja ekana katsastettiin El Corte Ingles. Se oli vähän niin kuin Stockmann, tosi iso paikka, missä myydään vähän kaikkee. Vaikutti kuitenkin vähän turhalta paikalta. Kierrettyämme tuskaset 6 vai 7 kerrosta etsien ruokapaikkaa, tajuttiin että eihän siellä mitään ruokaa myydä ja suunnattiin nälkäiset katseemme kohti...Mäkkäriä. Okei, ehkä vähän avutonta mennä ekana päivänä syömään mäkkäriin, mutta voitte vaan kuvitella kuinka nälkäsiä ja kiukkusia oltiin, kun ei oltu edes aamupalaa syöty eikä löydetty siitä lähimailtakaan mitään järkevän hintasta ruokapaikkaa, johon olis voinut jäädä. Mäkkärin jälkeen käytiin myös varmuuden vuoksi Starbucksissa, jotta ei vaikutettais ihan niin turisteilta..eiku. Mun nimi meni siellä kerta heitolla oikein, mutta Hannasta tais tulla Jama, tai jotain muuta vastaavaa, kiitos espanjalaisen ääntämyksen :D.

Placa Catalunyalla

Hetken vielä kierreltiin kaupungilla, ja sitten lähdettiin valmistautuun iltaa varten. Illalla nähtiin Miiaa, ja sen kavereita, ja niiden kavereita.. Meitä tais olla yhteensä noin 15 tytsyä, kun saavutettiin määränpää, Tapasbaari, jossa kaikki tapakset makso 1 e/kpl. Se oli mun ensikosketus espanjalaisiin tapaksiin, mutta lopulta kävi ilmi, että ne ei tosiaankaan ollut mitään tavallisia tapaksia, sillä kaikki oltiin tehty leivän päälle. Mut ei siinä mitään, hyvää oli silti, ja oli ihana jutskailla Miian ja muiden kanssa ruuan ja oluen äärellä. Lopuksi perisuomalaiseen tapaan erkaannuttiin muista, ja lähdettin kolmisin nauttimaan sangriaa terassille, ja juoruilemaan. Kunnes tylyt tarjoilijat alko kerätä ulkokalusteita sisälle, ja todella hienovaraisesti vinkkaili, että he meinaa nyt sulkea paikan. Hetken siinä koitettiin olla välittämättä, mutta sitten ei enää riittänyt pokka, ja poistuttiin paikalta omiin luukkuihimme.

Kielikylpy tapasbaarissa

Keskiviikko 3.9.
Koska Miialla alko kolmen päivän vapaat, otettiin kaikki irti näistä päivistä. Heti aamulla/päivällä kerättiin kimpsut ja kampsut kasaan ja lähdettiin kohti rantaa. Otettiin arskaa (pilvien läpi) pari tuntia ja siinä samalla pelailtiin Unoo ja juotiin siideriä ja breezeriä. Vähän meinattiin luopua toivosta, kun mulla oli vähän liian suuret luulot meidän pullonavaustaidoista... "Joo joo kyllä Miialla on hyvä sytkä, ja kyllä me osataan avata korkit ihan helposti, ei tarvi ostaa avaajaa..." Jep jep, Miian sytkä on entinen, ja lopulta piti käydä kaupasta ostaan pullonavaaja! Se on ollut jo kovassa käytössä mulla, en olis esim. tän päivästä viinipulloo saanut auki ilman sitä :D.

Barceloneta

Rantsun jälkeen mentiin hikisinä ettiin hyvää ja edullista raflaa rannan tuntumasta, ja löydettiin tosi hyvä paikka. Se oli keskittynyt enemmän mereneläviin, mutta koska mua ei ne ainakaan vielä niin innosta, niin päädyin maistaan lihapaellaa, joka oli ihan taivaallista!

Siitä lähdettiin kämpille ihmistäytyyn, ja illalla mentiin vaihteeks syömään (täällä ei tarvi kyllä nälissään olla...) random ravintolaan ihan superhyviä tapaksia, ja tällä kertaa ne oli oikein perinteisiä, eikä mitään leipäversioita. Siitä suunnattiin Miian hyvällä suuntavaistolla ettiin jotain hyvää mojitopaikkaa, mutta ei taidettu sitä koskaan löytää. Sen sijaan löydettiin vielä parempi mojitopaikka, The Benedict Bcn. En oo vielä tähän mennessä saanut missään niin hyvää mojitoo, vaikka monta kilpailijaa on tullut vastaan.

Baarissa oli ihan tajuttoman hyvä tunnelma, siellä soi hyvä musiikki ja tarjoilijat oli ihan huippuja. Lopulta viihdyttiin niin pitkään, että muut asiakkaat oli kaikonnut johonkin, ja löydettiin ittemme baaritiskiltä hörppimässä ilmasia tequilashotteja tarjoilijapoikien kanssa :D Jossain vaiheessa alko tuntuun siltä, että on pakko lähtee vaivihkaa jatkaan matkaa. Mentiin Shokoon, johon saatiin onneks ilmaset sisäänpääsyt ja jonon ohitukset, kiitos Miian. Täällä on tosi kallista käydä yökerhoissa, sisäänpääsystä voi joutua maksaan 20e, juomista puhumattakaan. Hanna osti loppuillasta/aamusta pullon vettä joka makso 5 e.... Öh. Se riitti meille ja lähdettiin kotiin.

Benedict Bcn

Torstai 4.9.
Krapula. Taidettiin herätä joskus iltapäivällä ja suunnata katseet kohti Burger Kingiä. Oli muuten mun eka kerta siellä paikassa, ja oli kyllä hyvää krapulamättöö. En ala sen enempää arvosteleen, miltä Whopperi maistuu..

Hamppareiden jälkeen saavuttiin La Boqueriaan, joka oli iso kauppahalli täynnä kaikkee ihanaa. Tuoreita hedelmiä, miljoonia erikoisia kalalajeja ja lihaa, suklaita, smoothieita, karkkeja... Ei kuitenkaan ostettu oikein mitään, kun alko tekeen mieli jäätelöö. Kun oltiin saatu isoimmat olot taltutettua jätskillä, lähdettiin kohti Maremagnum- ostaria. Sieltä tarttu vaikka mitä kivaa mukaan, ja olin hyvin onnellinen, että mun luottokortti on vielä Suomessa rakkaan äitini huostassa!

La Boqueira

Starbucks!

Perjantai 5.9.
Perjantaina vallotettiin Tibidabo! Eka kunnon turistinähtävyys, ja olihan se aika upee. Mentiin sinne eka junalla, sitten hypättiin siniseen ratikan näköseen bussihökkeliin, joka oli yllättäen täynnä muitakin turisteja. Junamatka oli aika hauska, mutta tykkäsin enemmän, kun mentiin sen jälkeen funicularilla, jota luulin eka huvipuiston laitteeks... Se näyttin vähän kans joltain junalta/ratikalta, mutta meni viistosti ylöspäin suoraan 500 metrin korkeuteen. Tunnelmaa loi ihana pikkulapsi, joka itki koko matkan, ja sympatiat myös Miialle, joka pelkää kaikkee vaijerin varassa olevaa, joten se ei ehkä ihan nauttinut matkasta :P Mutta oon kyllä niin ylpee, että uskalsit tulla sekä ylös että alas sillä hirviölaitteella!! <3 Voi kauhistus sitä kolinaa ja räminää, mitä se laite päästeli.

Blue Tram

Ylhäällä vuorella otettiin muutamat (kymmenet) turistikuvat ja selfiet, sieltä oli ihan huikeet näkymät koko kaupunkiin! Sitten lähdettiin kierteleen huvipuistoo ja etsiin jotain hyviä laitteita, mihin voitais mennä, kun oltiin ostettu pari lippua laitteisiin. Ei lopulta päästy mihinkään laitteisiin, kun siellä iski niin hirvee sade ja sumu, että ei meinattu eteemme nähdä. Mutta koska oltiin tultu sinne myös katedraalin takia, niin pitihän sielläkin käydä vilkaseen. Se oli ihan hirmu kaunis. En oo millään tavalla uskonnollinen ihminen, mutta siellä tuli kyllä semmonen fiilis, että kyllähän nää ainakin kirkkoja osaa rakentaa! Sitten kivuttiin ylös korkeuksiin, pienenpieniä portaita ja rappusia, liukasteltiin sateessa ja koitettiin nähdä eteemme siinä sumussa... Lopulta löydettiin tiemme huipulle, jeesuksen jalkojen juureen. Oli kyllä niin mahtava fiilis olla siellä, niin korkeella. Ei nähty kunnolla alas sen sumuverhon läpi, ja oltiin ihan märkiä ja kylmissämme sateesta.. Kun miettii niitä ihmisiä, jotka on ton paikan rakentanut, kivi kiveltä, yhä ylemmäs..huh. Väsyneinä, mutta onnellisina saavutuksesta lähdettiin kipuamaan alas jyrkkiä portaita, ja mentiin suorinta tietä alas vuorelta. Meidän tuurilla alko tietysti aurinko paistaan heti, kun oltiin lähdetty sieltä pois.

Sagrat Cor -kirkko

Maailmanpyörä, johon ei ikinä päästy

Huipulla tuulee...

Pieni sumu...

Kirkko sisältä päin

Taidettiin käydä taas vähän shoppailemassa ja syömässä, tällä kertaa Las Arenasissa.

Lauantai 6.9.
Koska edellisen päivän urheilut ja vuoret ei riittäny meille, lähdettiin Hannan kanssa päivällä Montserratiin. Montserrat on noin 20 km pohjoseen Barcelonasta, joten matkattiin sinne junalla. Junasta päästyämme jatkoimme matkaa ylös vuorelle Aeri-cable carilla, joka oli aikas huikee!! Se oli semmonen keltanen pikku koppero, jolla mentiin ylös korkeuksiin. Vähän meinas ottaa mahan pohjasta, kun katteli, kuinka korkeella ollaan ja kuinka korkeelle ollaan menossa. Hengissä selvittiin, ja lähdettiin kierteleen kylää, ja tietysti ekana etsittiin ruokapaikka, koska ei oltu kauheen hyvin valmistauduttu. Ruoka oli ihan kamalaa, kuivaa, kylmää ja kallista, mutta oli pakko syödä, koska tiedettiin, että edessä on paaaljon urheilua. Hetken päästä löydettiin ittemme luostarin porteilta, ja hetken pähkäiltyämme uskaltauduttiin sisään.

Aeri

Se oli taas jotain niiin kaunista, niin rauhallista, koko paikassa oli tosi levollinen tunnelma. Yhtäkkiä huomattiin olevamme keskellä häätilaisuutta, kun hääpari meinaa jyrätä meidät allensa. Kaikki ihmiset, vieraat ja tuntemattomat vaan hurras hääparille ja aukiolla saatiin paperisydänsade päällemme. Hymyillen jatkettiin matkaamme, ja alettiin ettiin oikeeta suuntaa meidän pikku patikkaretkelle. Tietenkään koko paikassa ei ollut yhtään järkevää enkunkielistä ohjetta, että mihin pitää suunnata, mutta onneks ollaan molemmat niin hyviä kartanlukijoita, että nappastiin kuvat kartasta ja lähdettiin tarpoon kohti jäätävää ylämäkee ja vuoristoo. Oltiin varmaan 10 metriä kuljettu, kun oli jo pakko vähän hengähtää ja miettiä, että mitä hittoo me täällä tehdään. No, suomalaisella sisulla sitten jatkettiin eteenpäin, korkeuksiin. Eväinä yks croissantti ja puoli litraa vettä... Vähän meinas kuolema iskee jossain kohtaa, ja välillä oltiin niiin eksyksissä ettei tosikaan.

Mutta hengissä selvittiin tästäkin koitoksesta, ja voin kertoo, että oli itku taas niin lähellä pelkästä onnesta. Ihan uskomatonta, miten luonto voi saada aikaan noin isoja kiksejä. Vieläkin kourasee mahan pohjasta, kun ajattelen niitä maisemia, ja sitä korkeutta, kasvillisuutta, rakennuksia...kiipeemistä.. Ja se että jatkettiin matkaa vaikka kuinka pitkään, vaikka meinattiin niin moneen kertaan luovuttaa. Oltiin kyllä niin rikkipoikki, kun tultiin alas päin. Jalat rakoilla ja ihan hiestä märkänä... Mutta silti mietin jo silloin, että pakko päästä tonne uudestaan, kunnon varusteissa ja urheilumielellä :) Vähän on meinaan kunto rapistunut täällä, kun en oo lenkkeillyt tai tehnyt mitään muutakaan. Sen takia oli varmaan niin rankkaa tänään kantaa noita matkalaukkuja!

Illalla vielä koitettiin tsempata ja käytiin suihkussa virkistäytymässä ja vähän laittauduttiin. Lähdettiin ettiin hyvää pihvipaikkaa, ja päädyttiin La Lunaan (paikan valinnalla ei oo mitään tekemistä mun kissan nimen kanssa :P). Hanna otti pihvin, Miia mexikolaista ja mää valkkasin herkkusienirisoton, joka oli ehkä parasta ruokaa, mitä oon tähän mennessä syönyt. Epäilemättä se sisälsi ainakin kilon rasvasta juustoo ja kermaa, mutta ei paljoo haitannut =)

The risotto

Syöminkien jälkeen lähdettiin yksille kohti unelmamojitoja eli Benedictiä, ja siellähän taas tarjoilijapojat odotteli meitä, ja ihmetteli kovasti mihin oltiin viimeks kadottu. Jostain syystä ei sitten yks riittänyt, vaan piti maistella koko drinkkilista läpi, tai siltä ainakin tuntu... Rakastan Barcelonaa, koska se yllättää aina. Kun odotat jotain, joko sun odotukset ylitetään 100 prosenttisesti tai sitten alitetaan.. :D Jäätiin hengaileen baariin vielä sen sulkemisen jälkeen, ja oli kyllä mukavaa jammailua ja tanssailua ja jutustelua. Muistaakseni lähdettiin kotiin siinä viiden maissa...

Sunnuntai 7.9.
...Ja olokin oli sen mukanen, kun joskus iltapäivällä kolmen aikaan kömmittiin ylös sängystä. Meillä oli huikeet suunnitelmat lähtee Picnic Electronic-tapahtumaan Montjuiciin, mutta ei sitten jostain syystä ihan pysytty aikataulussa. Lähdettiin kohti Paral-leliä, koska päätin, että asun siellä hostellissa seuraavat pari viikkoo Stephanien kanssa. Löydettiin ihme kyllä perille, ja tein alustavan varauksen seuraavalle päivälle. Oltiin ihan hirmu nälkäsiä, ja jäätiin syömään pitsat ensimmäiseen hyvltä vaikuttavaan paikkaan. Eihän se nyt kauheen hyvää lopulta ollut, mutta ei saa valittaa :D.


Koska tää vaikuttaa jo nyt kunnon kilometripostaukselta, jatketaan seuraava viikko seuraavaan postaukseen! :)

Toka

Huhheijaa, ette turhaan varotellu, että en ehdi edes ikävöimään Suomea täällä! Oon ollut täällä jo 17 päivää, ja se tuntuu ihan uskomattomalta! Toisaalta tuntuu että just vasta ihan hetki sitten lentokone laskeutu, ja tunsin ekan kerran öisen, kosteen ilmaston, mutta toisaalta tuntuu että olisin ollut täällä jo ikuisuuden.

Näihin kahteen viikkoon on mahtunut niin paljon touhua ja tekemistä, että en todellakaan oo ehtinyt edes pysähtyyn miettiin mitä on tapahtunut. Ja voin kertoo, että se ei sovi mulle sitten yhtään! Oon tottunut siihen, että otan aina välillä aikaa itelleni ja omille ajatuksilleni ja täällä ei kerkee sitä ollenkaan tekeen. Tai no itteeni mää ehkä vaan huijaan, kyllähän sitä aikaa löytyis siihenkin hommaan, jos vaikka jättäis yhden illan sangriat juomatta ja lähtis yksin istuskeleen johkin puistoon.

On kyllä ollut sellasta tunteiden vuoristorataa, että huh. Ekat päivät meni vähän niin kuin lomaillessa, kun mun rakas sisko Hanna tuli tänne mun seuraks, ja kierreltiin kattelemassa ympäri kaupunkia ja nähtävyyksiä. Oli myös niiin ihana nähdä Miiaa, mun rakasta koulukaveria (ja parasta sangria-seuraa), joka on majaillut Barcelonassa jo heinäkuun lopusta lähtien. Miia kerto meille parhaat bilepaikat ja mojitobaarit, mutta niistä lisää myöhemmin.

Ensimmäinen viikko meni siis tosi lepposissa tunnelmissa, joka päivälle oli vähän jotain touhua tiedossa, mutta oltiin Hannan kanssa samoilla linjoilla siitä, että ei tumpata joka päivää täyteen tekemistä, vaan otetaan rennosti ja tehdään sitä, miltä sillä hetkellä tuntuu hyvältä (menihän siinä pari päivää "hukkaan" kun maattiin vaan sängyssä krapulassa, mutta se oli ihan okei!). Mähän en oo ennen ollut tämmösellä etelänlomalla, mutta hyvin pääsin kiinni siihen, että mikä tää juttu oikein on :D. Rakastan yli kaiken sitä, että voi vaan lähtee käveleen kaupungille tai puistoon tms, ihan ilman mitään suunnitelmaa tai päämäärää. Täällä on niin paljon nähtävää jo pelkästään ympäristössä ja ihmisissä, että voisin tehdä sitä joka päivä!

En oo ennen kulkenut metrolla muuta kun Helsingissä pari kertaa ja Pietarin reissulla useemmin. Täällä metroissa on ihan erilainen tunnelma kun vertaa Pietarin metroon. Siellä kun oltiin, niin tuli heti semmonen fiilis että täällä ei saa kauheesti jutella, kaikki vaan katto maahan tai piti silmiä kiinni ja puristi tiukasti laukkujansa. Jos joku puhu vähän kovaäänisemmin, niin heti ihmiset alko tuijottaan. Metroissa ja busseissa on huikeeta tarkkailla ihmisiä, niiden eleitä, pukeutumista ja kaikkee. Pietarissa kaikki oli niin harmaata, kukaan ei käyttänyt oikein mitään värejä, korkeintaan murrettuja syysvärejä. Täällä taas, no tää on ihan eri maailma. Ihmiset puhuu kovaan ääneen, nauraa ja juttelee ja puhuu puhelimeen. Kaikki tuntuu paljon avoimemmilta ja ystävällisiltä ja ihmiset katsoo toisiaan silmiin ja hymyilee toisilleen. Joka kolmas matkustaja on eri maan kansalainen ja se näkyy myös tosi hyvin katukuvassa. Täällä ei katota ulkomaalasia pahalla, lähinnä uteliaasti, sillä ainakin meikäläinen vaaleen hipiäni kanssa erottun aika hyvin täältä mustatukkasten ja -silmästen joukosta.

Välillä tää tuntuu tosi isolta kaupungilta, ja niinhän tää onkin Tampereeseen verrattuna moninkertanen.. Mutta nyt on alkanut tuntuun, että täällä on kaikki tosi lähellä toisiaan, ja metrolla pääsee niin nopeesti paikasta toiseen. Ekan viikon aikana tuntu siltä, että oon ihan eksynyt koko ajan, ja Hanna, joka on täällä siis ollut ennenkin, tiesi paljon paremmin mihin pitää mennä milläkin kulkuvälineellä, joten luotin siihen, että Hanna näyttää tietä ja osaa perille. Heti maanantaina, kun mun piti lähtee yksin yliopistolle, kuitenkin jo huomasin että eihän se liikkuminen niin vaikeeta oo kun miltä se aluks vaikutti! Täytyy vaan kattella ympärilleen ja tutkailla teiden nimiä ja rakennuksia, niin helposti paikantaa missä kohtaa on. Ja Hannan vinkkaama Maps.me appsi puhelimeen on tullut kyllä tarpeeseen, siinä ei pysty hakeen reittiohjeita, mutta pystyy suunnilleen ettiin missä on sillä hetkellä. Nykyään osaan jo helposti kulkee pitkin kaupunkia ja löytää oikeet kadut ja metrot. Ja parasta on, kun vaan kävelee johkin, eikä oikein tiedä mihin, mutta sit alkaakin tunnistaan ympäristöö ja hahmottaan, että hei näähän onkin ihan tuttuja huudeja. Ja täällä törmää kaikkiin kivoihin paikkoihin aina ihan sattumalta ja sit kun koittaa löytää ne uudestaan, niin ne on mystisesti kadonnut johkin, tai sit jollain on vaan tosi surkee suuntavaisto!

Mun tuleva kämppis tuli tänne viime keskiviikkona eli viikko sitten. Stephanie vaikutti heti ensinäkemältä tosi ihanalta ja avoimelta. Yllätyin, kun se oli ihan saman pitunen ja kokonen kun mää, vaikka olin sen kuvista päätellyt että se on vähintään 170 cm :D Ei sais ikinä luoda ennakkoluuloja kuvien perusteella. Mentiin heti lounaalle sen parin vanhan koulukaverin kanssa, ja sain heti aikamoisen kielikylvyn. Stephanie on kotosin Boliviasta ja puhuu äidinkielenään espanjaa vähän erilaisella murteella, mihin mää olin täällä tottunut. Kuuntelin käytännössä yli puolet lounasajasta, kun nää kolme vaihtaa kuulumisiaan ja puhuu niiin nopeesti etten pysynyt alkuunkaan perässä! Kyllä ne onneks sitten vähän väliä kyseli multa englanniks jotain, mutta aika pian se taas käänty espanjaks. Siinä höpöteltiin pari tuntia, kierreltiin kaupungilla ja juotiin pari kannullista sangriaa. Sitten lähdettiin hostellille valmistautuun iltaa varten ja illalla käytiin päivällisellä ja muutamilla drinksuilla ennen yökerhoon menemistä.

Mää en sitten lopulta ikinä päässyt yökerhoon asti, kun tais sinä iltana tulla ensimmäinen joku mini kulttuurishokki.. Luultavasti se oli vaan sitä, kun olin viimesen puoltoista viikkoo puhunut käytännössä vaan suomee ja vähän englantia, ja sitten kun piti ihan yhtäkkiä koko päivä kuunnella vierestä kun muut rupattelee espanjaa sujuvasti.. Ja varmasti myös viina teki tehtävänsä, saatoin juoda pari liikaa. Se fiilis vaan yhtäkkiä iski päälle, tai ehkä se oli alkanut kehittyyn jo aikasemmin illan aikana. Tuli niin ulkopuolinen olo. Kun käyttää kaiken energiansa siihen, että koittaa pysyä edes jollain tasolla perillä siitä, mitä muut puhuu (ei mulla todellisuudessa ollut hajuakaan..), ja sitten tajuaa että onhan se nyt hemmetin vaikee kommunikoida kun ei puhu samaa kieltä, enkä tietenkään halunnut koko ajan kysellä, että in english, please. Tuli kaikin puolin p*ska fiilis ja ehkä vähän koti-ikäväkin. Muut lähti clubille ja mää lähdin kattoon, jos mun toinen kaveri olis vielä töissä ja osais mua lohduttaa. Taisin itkee koko matkan ja kirota espanjalaiset mielessäni moneen kertaan, ja sen etten osaa ite puhua sitä. Jotenkin  musta tuntu että sain paljon tuijotusta osakseni hoiperrellessani itkusin silmin pitkin La Ramblaa.. Löysin lopulta perille kaverin baariin ja siellä tuli enemmän koti-fiilis, kun mitä on ollut koko viikkona. Se oli ehkä maailman oudoin tunne, tuntee olevansa kotona baarissa :D. Sain lohtuhalit ja spesiaali-mojiton ja pari juttukaveria, ja yllättäen tuli heti parempi fiilis.

Toi ilta oli nähtävästi eka, kun sain olla ihan vaan omien ajatusteni kanssa, kun en niitä päässy kellekään jakaan enkä myöskään kauheesti jutellu muutakaan. Teki kyllä pirun hyvää näin jälkikäteen ajateltuna, vaikka sillon tuntu ihan päinvastaselta, laitetaan viinan syyks. Oon sen jälkeen ollut paljon jotenkin rohkeempi, ja oikeesti uskaltanut osallistua keskusteluun tai pyytää että puhutaan sitä pirun enkun kieltä.. Ja päivä päivältä huomaan ymmärtäväni kieltä paljon enemmän, vaikka en vielä oikein yhtään. Ei mun silti tarvi masentua, jos en sitä nyt tältä istumalta heti osaakaan :D. Koitin sitä muille selittääkin, että oon aina ollut tämmönen "hitaasti lämpiävä" persoona, että se on mulle ihan normaalia vaan tarkkailla ja kuunnella mitä muut puhuu, varsinkin uusien ihmisten kanssa. Ja musta on niin mielenkiintosta seurailla ihmisten eleitä ja ilmeitä ja kehonkieltä, se kertoo lopulta paljon enemmän kun pelkät sanat. Oikeestaan just niiden avulla pysyinkin niin hyvin kärryillä keskusteluissa. Toki ilman juttelua on tosi vaikee tutustua toisiin ihmisiin, mutta sitten kun ollaan hetken aikaa tutustuttu ja varsinkin kun ollaan kahden kesken, niin se on mulle jotenkin niin paljon luontevampaa jutella. Tää sama ilmiö on käynyt jo kahden henkilön kanssa täällä, aluks en oikein osannut puhua mistään järkevästä, kaikki mitä suusta pääsi kuulosti tosi tönköltä, mutta sitten kun antaa vaan ajan kulua, niin sitä alkaa luottaan toiseen ja myös itseensä paljon enemmän ja sitä juttuakin tulee paljon enemmän ja avoimemmin.

Kirjottelen huomenna enemmän menoista ja tapahtumista monien kuvien kera, nyt tuli näköjään vaan alkufiiliksiä ja ajatuksia... Muutan huomenna Terrassaan opiskelija-asuntolaan, joka on siis noin 30 km pohjoseen täältä, ja pääsen vihdoinkin asettuun aloilleni. Oon siis viimesen puoltoista viikkoo asustellut hostellissa, joka on kyllä ollut tosi mukava paikka, mutta onhan tää nyt vähän eri kun oikee asunto. 14 ihmistä nukkuu samassa huoneessa, eikä oo oikein voinut kokkailla kunnolla (tai viitsinyt) tai oleskella täällä muutenkaan. Huomenna tulee oleen niin rankkaa roudata laukut (30 kg matkalaukku, reppu ja käsilaukku) kahdella metrolla ja junalla kämpille.. Pakko ehkä ottaa taksi siellä päässä!

Tähän mennessä fiilikset on ollut kyllä ehdottoman onnellisia. Tein ehkä maailman parhaan päätöksen keväällä kun päätin tänne laittaa hakemuksen. Joka päivä on ollut erilainen, ja joka päivästä tulee erilainen, jos niin haluan. Välillä oon ollut ihan rikkipoikki ja väsynyt, mutta onneks se on ihan sallittua, ja sitten osaa ottaa ihan eri tavalla vastaan ne paremmat päivät. :) <3