Neljä yötä enää jäljellä, niin tää tyttö lähtee Barcelonaan viideksi kuukaudeksi. Tällä hetkellä fiilikset on todella ristiriitaiset, välillä oon tosi innoissani, mutta suurimman osan ajasta ihan kauhuissani. Kun on muuta ajateltavaa ja tekemistä, niin pää pysyy hyvin kasassa, mutta heti kun pitää aiheesta puhua tai edes ajatella, olo muuttuu heti haikeeks ja alkaa itkettään. Oon koko ajan hieman varpaillani ja jännittynyt, enkä tiedä miten päin olisin. Välillä tuntuu, että mun sisuskaluja revitään, tulee semmosia tuskan ja ikävän puuskia. Toisaalta odotan sitä hetkee, kun kaikki tää jännitys laukee ja tajuan, ettei oo mitään järkee olla näin lukossa. Mulla on ikävä helpotusta ja rentoutumista, mutta eiköhän senkin aika joskus tuu. Käydään ensin läpi toisenlainen ikävä.
Tää on todellinen hyppy tuntemattomaan. En oo aikasemmin ollut noin kaukana tai noin kauaa reissussa. Mun ulkomaanmatkat rajottuu Pietariin ja Tallinnaan. Ei vaan oo ennen kiinnostanut, eikä ollut halua lähtee mihinkään, tämmönen kotihiiri kun oon. Ehkä on siis jo korkee aika lähtee nuuskiin vähän muita nurkkia. Ekaa kertaa siis lentokoneeseenkin maanataina, jaiks! En osaa edes jännittää, kun en yhtään tiedä, mitä tuleman pitää. Eniten jännitän, että korviin sattuu, kun mun sisko kerto kauhutarinoita omista kokemuksistaan...
En edes tiennyt haluavani vaihtoon, ennen viime kevättä. Viime syksynä Proakatemialle tultuani mun pääni täyttyi ihan kummallisista ajatuksista, ja vieläkin ollaan sillä tiellä. Oon aina ollut tosi hiljanen ja ujonpuoleinen, enkä oo ikinä tehnyt tai edes unelmoinut mistään hurjasta. Viime elokuussa hyppäsin benji-hypyn ja se oli ehkä huikein fiilis ikinä. Ehkä jäin koukkuun siihen tunteeseen tai jotain, kun aloin janota lisää. Uusia juttuja, kokemuksia, tarinoita, elämää, vapautta... Kotikuviot muuttui ja lähdin katteleen, miltä tuntuu asua yksin, ja kivaahan se on ollut. Kohta pitää sanoo taas heipat tälle kodille, ja sit oonkin hetken aikaa koditon. Se vasta jännä fiilis onkin! Mutta eihän sitä kotia mikään ulkopuolinen paikka määrittele, se on ennemminkin tunne kodista. Oon muuttanut muutaman vuoden ajan vuoden välein, ja jotenkin se kotitunne vaan aina löytyy.
Uusia kokemuksia... Oon viime vuoden aikana koittanut tehdä tietoisesti uusia asioita. Mua harmittaa, kun en alusta lähtien kirjannut ylös aina, kun mietin mielessäni "Teen tätä ekaa kertaa elämässäni", siitä olis tullut pitkä lista. Ja hitsi, kun on näin hatara muisti. Tärkeintä on ollut huomata, että todella pienillä muutoksilla ja kokeiluilla saa ihan älyttömän hyvän fiiliksen aikaan. Sitä tulee paljon avarakatseisemmaksi, kun antautuu elämälle. Enkä nyt puhu mistään maailmaamullistavasta, vaan ihan perusjutuista. Kun kävelee uutta, erilaista reittiä pitkin kotiin, ja katselee vähän ympärilleen, voi nähdä ihan eri maailman. Sitä niin turtuu, kun menee päivästä toiseen samoja reittejä, tulee ihan sokeeksi ympäristöönsä eikä huomaa edes muita ihmisiä. Kun katsoo vastaantulijaa silmiin ja hymyilee, mikään ei voita sitä tunnetta, kun sulle hymyillään takasin. Ruokajutut on ihan oma kategoriansa.. Rohkeesti vaan kokeileen uusia makuja, lupaan että yllätyt!
Haluan, että mun elämä on mun näköstä. Oon tainnut ennen elää vähän silmät ummessa, ja syyllistyn siihen usein vieläkin. Joskus sitä keskittyy liikaa muihin ja siihen, mitä sulta odotetaan. Kun muilla ihmisillä on susta tietty käsitys, niiden on vaikea sitä muuttaa, jos et itse edesauta asiaa. Oon syyllistynyt monesti muiden miellyttämiseen. Eihän toisten auttamisessa mitään väärää oo, kunhan se ei mee sun itsesi edelle. Siinä hukkuu helposti omat unelmat ja halut, jos vaan tekee sitä mitä muut haluaa. Toinen paha on, jos oot jossain ihmisessä niin kiinni, että et enää tunnista, mitkä on sun omia unelmia ja mitkä on sen toisen unelmia susta ja sun tulevaisuudesta. Mutta onneks ikinä ei oo liian myöhästä pysähtyä ja vaihtaa suuntaa, siihen tarvitaan vaan tosi paljon rohkeutta. Mitähän tapahtuis, jos jokainen jossain vaiheessa elämäänsä aloittais ihan tyhjältä pöydältä, alusta? Olishan se aika hienoo, jos tää ainainen elämästään valittaminen loppuis, ja kaikki alkais tekeen just sitä mitä itse haluaa, välittämättä muista. Mulla ei oo vielä hajuakaan, mitä tää seuraava puolivuotinen tuo mukanaan, mutta oon varma, että se on aikamoinen kasvun paikka. Oon just nyt hyvin onnellinen ja valmis kohtaan uudet kommellukset!
Paljon olisi vielä tekemistä ennen lähtöä, en oo edes alottanut pakkaan laukkujani, ja kotikin on ihan räjähtänyt ja kaikki tavarat levällään. Mutta uskon, että kaikki järjestyy ja jos ei järjesty, niin ei sekään maailmaa kaada. :D
