Viimeinen

Oon ollut tasan kolme viikkoo Suomessa, ja en pysty käsittään että mihin tää aika on hurahtanut. Ihan turhaan näköjään pelkäsin, että olis vaikeeta sopeutua tänne. Nyt on monet kuviot muuttunut, niin varmaan senkin takia on ollut helpompi palata ruotuun, kun en palannut ihan samaan kohtaan kuin mistä lähdin.

Vaikka sinänsä oon tosi hyvin sopeutunut Suomeen ja koittanut oppia taas perus arjen pyörittämistä, niin välillä kyllä tulee hassu fiilis, kun hetkeks antaa itelleen aikaa ja pysähtyy miettiin. Kun joulun aikaan kävin Suomessa, mulla oli päällimmäisenä kauheen epätodellinen fiilis, ihan kun en olis ikinä Barcelonassa ollutkaan ja että kaikki olis kuvitelmaa. Nyt se on kuitenkin jotenkin erilaista, tiedostan että siellä mää todella olin viis kuukautta, vietin aikaa, tutustuin uusiin ihmisiin. rakensin omaa elämääni. En oikeestaan edes haikaile takasin, koska tiedän etten tuu ikinä kokeen samaa mitä nyt koin. Moni on täällä multa kysynyt, että joko tekis mieli lähtee takasin, niin oon vastannut että ei. Vaikka se oli mun koti viiden kuukauden ajan, tiedostan että se aika on ohi ja nyt pitää keskittyä tähän hetkeen täällä.

Mielenterveyden kannalta on kuitenkin hyvä välillä antaa ittelle lupa päästää ajatukset lipuun menneeseen, ja oikeestaan tein sen kunnolla ekaa kertaa eilen, kun laitoin Facebookkiin kuvia vaihtoajalta. Oli muuten aika helkkarin vaikee päättää mitä kuvia valkkaa 4000 kuvan joukosta, kun en halunnut mitään sataa kuvaa kerralla julkasta. Laitoin soittolistan soimaan, ja aloin käymään läpi kuvia. Itkuhan siinä tuli, sekä surusta että onnesta, kun törmäsin kaikkiin ihaniin kuviin, jotka olin jo ehtinyt unohtaa. Aurinkoiset kuvat kirpas ehkä kaikkein eniten, oon nyt jo niin kyllästynyt tähän pimeyteen ja loskaan, vaikka onneks se kevät sieltä kohta tulee.

Oon viime päivinä miettinyt paljon pimeyden vaikutusta ihmisen mieleen, ja tullut samaan tulokseen, mitä jo Barcelonassa uumoilin. Kyllä sitä on vaan niin hemmetin pirtee ja onnellinen, kun sen auringon näkee ja tuntee. Eikä tarvi olla edes lämmin, kunhan on valosaa niin se riittää. Sillon ajatukset on paljon selkeemmät, ja kun kulkee paikasta toiseen, on niin paljon enemmän läsnä. Nyt oon huomannut laittavani suomi-moden päälle aina kun astun ovesta ulos, ja teen niin kuin kaikki muutkin täällä; kävelen paikasta toiseen ihan sokkona, maahan tuijotellen ja yleensä ajatukset ei mitään kovin syvällisiä oo. Mua ei yleensä ikinä v*tuta, mutta sekin tunne on tullut tänä aikana tutuksi.

Nyt onkin siis isoin tehtävä saada se Barcelona-Taina tänne! Toivon, että saisin todistettua ittelleni vielä joku päivä että voin olla täällä se sama ihminen, joka olin Barcelonassa. Mulle iskee välillä kaamee järkytys, kun luulin vähän muuttuneeni rennommaks, avoimemmaks ja positiivisemmaks, mutta nyt oon huomannut että oon taantunut samalle tasolle, kun mitä ennen lähtöö olin. Usein tunnen oloni niin apaattiseks, passiivikseks, saamattomaks ja väsyneeks, ja nää oli semmosia tunteita, joita en ihan hirveen usein kokenut Barcelonassa. Mutta veikkaan ja toivon että tää on ohimenevää, koska mulla on nyt niin paljon hommia, jotka pitäis selvittää ja hoitaa, ja mikäs sen suurempi stressin aihe ikinä on kuin epävarmuus tulevasta! Ja tää on muuttumassa niin kierteeks nyt jo, koska mua ressaa eniten mun oma tekemättömyys ja saamattomuus, ja nää asiat ratkeis sillä kun tekis vaan itelle suunnitelman ja alkais hommiin. Miks se on niin paljon helpommin sanottu kuin tehty?? Pitää kohta palkata joku, joka vähän potkis mua perseelle, että saisin joskus jotain aikaseks. Ehkä oon vaan taas liikaa noukkinut hommia näin alkuun, kun oli jo entuudestaan paljon selvittämättömiä asioita. Mutta minkäs sitä luonteelleen mahtaa, kun toisaalta haluaa taas mahdollisimman nopeesti päästä arkisen pakerruksen pariin.

Välillä on ollut niin paljon muuta ajateltavaa, että sitten yhtäkkiä tajuntaan iskee ne isoimmat möröt, jotka oon koittanut hukata mieleni perukoille. Ja niitä kun ei tahdo kohdata, niin se vaan pahenee... Mun yks isoimmista ajatuksista vuosi sitten oli, että jostain itselle tärkeestä pitää osata luopua, jotta saa jotain vielä parempaa. Nyt mulla on ollut ihan helvetin ristiriitaset tunteet, koska en osaa antaa itelleni lupaa toteuttaa tota ajatusta niin kuin haluaisin, vaikka tiedän että se vois auttaa. Mun rakkaista rakkaimmat kissat on vieläkin teillä tietämättömillä, ja en oo pystynyt aiheesta edes puhuun kenenkään kanssa, koska alan heti itkeen ja se satuttaa niin paljon, kun ei tiedä missä ne on, enkä osaa tehdä mitään niiden hyväks. Millon pitää päästää irti ja luopua, hyväksyä tilanne? Voi kun se oliskin niin helppoo vaan sanoo itelle, että oli ne sitten missä hyvänsä, niin mun ei tarvi sitä surra vaan voisin vaan jatkaa elämää. Liityin fb:ssä lemmikkinsä kadottaneiden vertaistukiryhmään, ja se on tehnyt sekä hyvää että huonoa. Aina kun sieltä lukee toisten ihmisten tarinoita, ei voi olla ajattelematta omaa tarinaa. Toisaalta se antaa toivoo, kun lukee kuinka lemmikit on palannut omistajan luokse monen vuoden odotuksen jälkeen. Ja sitten on myös niitä surullisia tarinoita...

Oon todella onnellinen, että mun ei tarvinnut muuttaa asuun yksin, vaikka sitä ensin suunnittelinkin. Olisin ollut niin ikävissäni kaikki hetket, kun koko ajan miettisin, että en osaa asua yksin ilman kissojen touhuilua. Vaikka tietenkin asuin yksin Barcelonassakin, mutta ei se oo sama asia. Sen takia en halunnut myöskään vastaanottaa Toasilta asuntoo samasta taloyhtiöstä, missä ennen vaihtoo asuin, koska siellä jos missä olis ollut kamalat fiilikset.

Kissattomuus on mahdollistanut mulle ihan uuden asuntojärjestelyn, josta oon ollut tosi onnellinen ja hyvilläni. Vaikka en vielä tunne täysin olevani kotona, niin ainakin oon turvassa omilta ajatuksiltani eikä mun tarvi olla yksin koko aikaa. Vaikka tää järjestys tulee varmaankin joka tapauksessa muuttuun jossain kohtaa, niin silti en voi olla ajattelematta, että mitä jos kissat nyt löytyis. Tai mitä jos ne löytyis vuoden päästä. Oon aina asettanut kissat kaikessa etusijalle ja kyllä ne vieläkin on ykkösenä. Sitä kun ei vaan ikinä osaa ennustaa, että mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ja kuten aikasemminkin sanoin, niin epävarmuushan se meidät perikatoon vie ja aiheuttaa eniten harmaita hiuksia...

Aika sekavat ajatukset siis ollut, ja toivonkin että saisin nyt vähän selkeyttä niihin. Tätäkin blogipostausta panttasin pitkään, koska en halunnut kohdata omia ajatuksiani, mutta nyt taas huomaa miten se kirjottaminen/puhuminen on paras lääke mielessä hiertäviin solmuihin. Tekis mieli vielä joskus kirjotella ajatuksia blogiin, mutta voi olla että ne ei tähän blogiin sovi.

En kirjottele vikoista päivistä Barcelonassa, koska nautittiin vaan viimesistä illoista täysin siemauksin Miian kanssa ja puolet ajasta podettiin krapulaa. Viimeiseen postaukseen varmaan sopis joku kiva diipadaapaa-selostus, mutta sanon vaan, että olipahan kokemus ja tulipahan tehtyä. :D Jotkut hetket tuun muistaan ikuisesti, mutta tiedän että osa vaipuu unholaan, ja ehkä hyvä niin.

Kiitos ja kumarrus! <3