Viides

Ei voi kun ihmetellä tätä ajan juoksua. Kattoin just blogia, ja edellinen postaus näytti olleen lokakuun eka päivä. Mitä pidempään on kirjottamatta, sitä vaikeempaa on alottaa kirjottaan. Sama sääntö pätee elämän jokaiseen eri alueeseen, ja siihen tulee kyllä ihan liian usein törmättyä. Kirjottelin jo muutama viikko sitten luonnoksiin seuraavan postauksen, mutta en oo saanut julkastua sitä. Nyt on sitten ollut niin paljon asioita mielessä, mistä tekis mieli puhua, mutta mitä oon koittanut vältellä viimeseen asti. Ehkä nyt on sitten aika ottaa itteensä niskasta kiinni ja kohdata todellisuus. Jos totta puhutaan, niin oon kaivannut kirjottamista ihan hemmetin paljon, mutta koska tiedän joutuvani kirjottaan vaikeesta aiheesta, oon sysännyt koko blogin mieleni perukoille, ja koittanut unohtaa.

Kun alkuvuodesta pähkäilin, haluanko lähtee vaihtoon vai en, mulla oli aluks monen monta syytä miksi ei voisi lähteä. Oli asunto, kaverit, perhe, koulu, projektit, oppari... joihin oli tarkotus nyt syksyllä keskittyä. Sitten juttelin asiasta ystävän kanssa, joka oikeestaan koko vaihto-ajatuksen mun päähäni laittoi. Ja hän kysyi, mikä mua oikeesti estää lähtemästä? Ulkoset syyt vai minä itse? Ja niinhän siinä kävi, että tajusin ettineeni syitä nimenomaan ulkopuolelta, kun todellisuudessa ne oli aina vaan mun omassa päässäni. Kaikki ulkopuoliset asiat saa hoidettua, ja myös oman mielen saa käännettyä oikeeseen asentoon. Psyykkasin itteni siihen kuntoon, että kohta olin jo ihan innoissaan ajatuksesta, vaikka vielä vähän jännitti. Ensin pelotti se, että olisin ihan yksin vieraassa kulttuurissa, jossa puhutaan outoa kieltä. Mitä jos en tuu ymmärretyks? Sitten tajusin, että eniten tulisin kaipaan mun perhettä ja läheisiä. Mitä jos niille tapahtuis jotain? En vois antaa ikinä anteeks itelleni, jos jotain pahaa sattuis sillä välin, kun oon täällä. Monena aamuna, päivänä ja iltana ennen lähtööni itkin, kun en osannut olla miettimättä asiaa. 

Kun olin ollut täällä reilun kuukauden, juttelin mun täkäläisten kavereiden kanssa siitä, että mitä kaipaan eniten täällä ollessani. Siinä tilanteessa tuli todella outo olo, kun tajusin, etten oo kauheesti kaivannut ketään. Tuli samaan aikaan kauheen itsenäinen olo ja samaan aikaan alko hävettään, että mitä ihmettä nyt. Oon kyllä aina välillä kattellut vanhoja kuvia, ja muutaman kyyneleen itkustellut, mutta en oo kokenut sellasta polttavaa ikävää. Kun muut puhu, että ne juttelee tosi usein läheistensä kanssa puhelimessa ja muutenkin, niin mulle tuli siitäkin outo olo, kun en oo muuta kun facebookissa muutaman kerran jutellu kavereiden ja perheen kanssa. Jotenkin on ollut sellanen olo, että on kauheen vaikee alkaa vaan kertoon kavereille, että mitä täällä on tapahtunut. Ehkä tyhmästi ajateltu, mutta tuntuu että ei ihmiset halua välttämättä kuulla. Enkä oo määkään hirveesti kuulumisia kysellyt, vaikka on mieli tehnyt. 

Sanoin kuitenkin tän kyseisen keskustelun aikana, että vaikka en ookaan pahasti ikävöinyt ketään, niin eniten oon kuitenkin kaivannut äitiäni ja siskoani, sekä mun kissojani. Siinä kohtaa tais karma astua peliin mukaan, kun seuraavana päivänä sain viestin mun kissojen hoitajalta, että kissat on karannut. En oikein muista siitä päivästä mitään, muuta kun että kerroin heti äitille ja laitoin kaverille viestin, että en pysty tuleen tänään kouluun. Tais mennä koko loppupäivä sängyssä peiton alla, nenäliinapaketti yöpöydällä ja napit korvissa. 

Jo alkuvuodesta ymmärsin, että kissoista on vaikein luopua vaihtoon lähtiessä. Etin pitkään niille luotettavaa hoitajaa, koska en halunnut niitä antaa kenen tahansa käsiin. Nyt kaikki varmaan ajattelee, että oon ihan höperö kun sanon, että Luna on ollut mun paras kaveri siitä lähtien, kun sen kuus vuotta sitten sain. Eikä ihmisen ja eläimen välistä sidettä voi ymmärtää, jos ei oo sitä ite kokenut. Vaikka eläinten kanssa on vähän hankala jutella, niistä saa niin paljon muuta. En tiedä onko se se vastuu, mitä toisen hoitamisesta tulee, vai se että oot nukkunut viimeset kuus vuotta kissa oman mahan päällä, mutta joku siinä on. Eläimiä pystyy lukeen ihan eri tavalla kun ihmisiä, ja kuudessa vuodessa oppii tunteen jopa eläimen aika hyvin. Luonne on niilläkin, ja aikamoinen onkin. 

Nyt on ollut siis todella paljon ajateltavaa viime aikoina, enkä siks oo juuri tännekään jaksanut kirjotella. Koulu on onneks vienyt ajatuksia muualle, ja oon yrittänyt siellä olla parhaani mukaan. Pahinta on se, etten voi tehdä oikein mitään hyödyllistä täältä käsin. Ja vielä pahempaa on, kun luen äitini ja siskoni keskusteluja siitä, miten ne pilkkopimeessä ja kylmässä säässä ettii joka ilta kissoja, tuloksetta. Maailman eniten haluaisin tällä hetkellä olla siellä auttamassa, ja tunnen niin kamalia omantunnon tuskia täällä, kun tunnen oloni niin hyödyttömäks. Munhan kissoja ne on, mun pitäis olla siellä niitä etsimässä eikä kenenkään muun. Mutta samalla tunnen niiin jäätävää kiitollisuutta, että mulle on siunattu noin sisukkas perhe, ettii kissoja jopa oman terveytensä uhalla. 

On ollut ylämäkiä ja alamäkiä, joskus sydän hyppää kurkkuun, kun saadaan ulkopuoliselta näköhavainto, joka sopii tuntomerkkeihin. Toivo elää vielä, vaikka aika kuluu. Toisaalta taas oon koittanut valmistella itteeni pahimpaan. Oon koittanut ajatella, että ei nää narut oo meijän käsissä, vaan kaikella on merkityksensä isommassa mittakaavassa. Ei se oo mun päätettävissä, miten muut täällä maan päällä elää elämäänsä, vaikka kuinka kovasti siihen haluaisin vaikuttaa. Ei oo mun päätettävissä, kuka täällä on ja kuka ei. Ainoo mahdollisuus on koittaa tehdä itse parhaansa, ja hyväksyä se, mihin ei itse voi vaikuttaa. Vaikka nyt ymmärrän, että oon koittanut kieltää koko tapahtuman, mutta eipä se siitä miksikään muutu. En oo katkera tai syyttele ketään, koska en vieläkään tiedä koko totuutta. Toivon, että sen vielä joku päivä selvitän, mutta eihän tässä elämässä oo mikään varmaa. 

Tekisin mitä vaan, että saisin nyt rutistaa mun pikkusia. Ja koska ihmismieli on niin ristiriitanen, niin toisaalta taas mietin, että ehkä näin on tarkotettu. Ehkä lähdin sen takia tänne pallon toiselle puolelle, että saisin kohdata oman painajaiseni. Nyt jos koskaan uskon siihen paljon puhuttuun väitteeseen, että vaihto-opiskelu kasvattaa henkisesti hyvin paljon. Tästä jos selvitään, niin ollaan tosi voittajia. Samaan aikaan mun rakas Miia käy läpi omaa painajaistaan täällä, ja tää koko kokonaisuus tuntuu niin absurdilta, etten oikein tiedä miten päin olla. 

Toisaalta toivoisin, että vois elää vaan ihan tavallista, kepeetä elämää, mutta toisaalta oon tällä hetkellä kiitollinen tästä kaikesta. Ei elämä saa olla liian helppoo, tai muuten siitä menee maku. Jos kaikki olis yhtä ruusuilla tanssimista, ei osais yhtään nauttia niistä hyvistä hetkistä. Enkä määkään onneks ihan koko aikaa mun vauvoja ajattele, vaan koitan myös pitää hauskaa ja kiinnittää huomion ihaniin asioihin, jotka tekee mut onnelliseks. Ei me olla täällä pallolla sen takia, että me oltais surullisia ja pettyneitä elämään, vaan siks että me eletättäis omaa elämäämme niin kuin halutaan ja niin kuin parhaaks nähdään. Ja mää nään parhaaks sen, että vaikka tunnenkin tällä hetkellä suurta tuskaa, koitan myös keskittyä kaikkeen positiiviseen, vaikka ihan niihin pienimpiin arjen ihanuuksiin.