Toka

Huhheijaa, ette turhaan varotellu, että en ehdi edes ikävöimään Suomea täällä! Oon ollut täällä jo 17 päivää, ja se tuntuu ihan uskomattomalta! Toisaalta tuntuu että just vasta ihan hetki sitten lentokone laskeutu, ja tunsin ekan kerran öisen, kosteen ilmaston, mutta toisaalta tuntuu että olisin ollut täällä jo ikuisuuden.

Näihin kahteen viikkoon on mahtunut niin paljon touhua ja tekemistä, että en todellakaan oo ehtinyt edes pysähtyyn miettiin mitä on tapahtunut. Ja voin kertoo, että se ei sovi mulle sitten yhtään! Oon tottunut siihen, että otan aina välillä aikaa itelleni ja omille ajatuksilleni ja täällä ei kerkee sitä ollenkaan tekeen. Tai no itteeni mää ehkä vaan huijaan, kyllähän sitä aikaa löytyis siihenkin hommaan, jos vaikka jättäis yhden illan sangriat juomatta ja lähtis yksin istuskeleen johkin puistoon.

On kyllä ollut sellasta tunteiden vuoristorataa, että huh. Ekat päivät meni vähän niin kuin lomaillessa, kun mun rakas sisko Hanna tuli tänne mun seuraks, ja kierreltiin kattelemassa ympäri kaupunkia ja nähtävyyksiä. Oli myös niiin ihana nähdä Miiaa, mun rakasta koulukaveria (ja parasta sangria-seuraa), joka on majaillut Barcelonassa jo heinäkuun lopusta lähtien. Miia kerto meille parhaat bilepaikat ja mojitobaarit, mutta niistä lisää myöhemmin.

Ensimmäinen viikko meni siis tosi lepposissa tunnelmissa, joka päivälle oli vähän jotain touhua tiedossa, mutta oltiin Hannan kanssa samoilla linjoilla siitä, että ei tumpata joka päivää täyteen tekemistä, vaan otetaan rennosti ja tehdään sitä, miltä sillä hetkellä tuntuu hyvältä (menihän siinä pari päivää "hukkaan" kun maattiin vaan sängyssä krapulassa, mutta se oli ihan okei!). Mähän en oo ennen ollut tämmösellä etelänlomalla, mutta hyvin pääsin kiinni siihen, että mikä tää juttu oikein on :D. Rakastan yli kaiken sitä, että voi vaan lähtee käveleen kaupungille tai puistoon tms, ihan ilman mitään suunnitelmaa tai päämäärää. Täällä on niin paljon nähtävää jo pelkästään ympäristössä ja ihmisissä, että voisin tehdä sitä joka päivä!

En oo ennen kulkenut metrolla muuta kun Helsingissä pari kertaa ja Pietarin reissulla useemmin. Täällä metroissa on ihan erilainen tunnelma kun vertaa Pietarin metroon. Siellä kun oltiin, niin tuli heti semmonen fiilis että täällä ei saa kauheesti jutella, kaikki vaan katto maahan tai piti silmiä kiinni ja puristi tiukasti laukkujansa. Jos joku puhu vähän kovaäänisemmin, niin heti ihmiset alko tuijottaan. Metroissa ja busseissa on huikeeta tarkkailla ihmisiä, niiden eleitä, pukeutumista ja kaikkee. Pietarissa kaikki oli niin harmaata, kukaan ei käyttänyt oikein mitään värejä, korkeintaan murrettuja syysvärejä. Täällä taas, no tää on ihan eri maailma. Ihmiset puhuu kovaan ääneen, nauraa ja juttelee ja puhuu puhelimeen. Kaikki tuntuu paljon avoimemmilta ja ystävällisiltä ja ihmiset katsoo toisiaan silmiin ja hymyilee toisilleen. Joka kolmas matkustaja on eri maan kansalainen ja se näkyy myös tosi hyvin katukuvassa. Täällä ei katota ulkomaalasia pahalla, lähinnä uteliaasti, sillä ainakin meikäläinen vaaleen hipiäni kanssa erottun aika hyvin täältä mustatukkasten ja -silmästen joukosta.

Välillä tää tuntuu tosi isolta kaupungilta, ja niinhän tää onkin Tampereeseen verrattuna moninkertanen.. Mutta nyt on alkanut tuntuun, että täällä on kaikki tosi lähellä toisiaan, ja metrolla pääsee niin nopeesti paikasta toiseen. Ekan viikon aikana tuntu siltä, että oon ihan eksynyt koko ajan, ja Hanna, joka on täällä siis ollut ennenkin, tiesi paljon paremmin mihin pitää mennä milläkin kulkuvälineellä, joten luotin siihen, että Hanna näyttää tietä ja osaa perille. Heti maanantaina, kun mun piti lähtee yksin yliopistolle, kuitenkin jo huomasin että eihän se liikkuminen niin vaikeeta oo kun miltä se aluks vaikutti! Täytyy vaan kattella ympärilleen ja tutkailla teiden nimiä ja rakennuksia, niin helposti paikantaa missä kohtaa on. Ja Hannan vinkkaama Maps.me appsi puhelimeen on tullut kyllä tarpeeseen, siinä ei pysty hakeen reittiohjeita, mutta pystyy suunnilleen ettiin missä on sillä hetkellä. Nykyään osaan jo helposti kulkee pitkin kaupunkia ja löytää oikeet kadut ja metrot. Ja parasta on, kun vaan kävelee johkin, eikä oikein tiedä mihin, mutta sit alkaakin tunnistaan ympäristöö ja hahmottaan, että hei näähän onkin ihan tuttuja huudeja. Ja täällä törmää kaikkiin kivoihin paikkoihin aina ihan sattumalta ja sit kun koittaa löytää ne uudestaan, niin ne on mystisesti kadonnut johkin, tai sit jollain on vaan tosi surkee suuntavaisto!

Mun tuleva kämppis tuli tänne viime keskiviikkona eli viikko sitten. Stephanie vaikutti heti ensinäkemältä tosi ihanalta ja avoimelta. Yllätyin, kun se oli ihan saman pitunen ja kokonen kun mää, vaikka olin sen kuvista päätellyt että se on vähintään 170 cm :D Ei sais ikinä luoda ennakkoluuloja kuvien perusteella. Mentiin heti lounaalle sen parin vanhan koulukaverin kanssa, ja sain heti aikamoisen kielikylvyn. Stephanie on kotosin Boliviasta ja puhuu äidinkielenään espanjaa vähän erilaisella murteella, mihin mää olin täällä tottunut. Kuuntelin käytännössä yli puolet lounasajasta, kun nää kolme vaihtaa kuulumisiaan ja puhuu niiin nopeesti etten pysynyt alkuunkaan perässä! Kyllä ne onneks sitten vähän väliä kyseli multa englanniks jotain, mutta aika pian se taas käänty espanjaks. Siinä höpöteltiin pari tuntia, kierreltiin kaupungilla ja juotiin pari kannullista sangriaa. Sitten lähdettiin hostellille valmistautuun iltaa varten ja illalla käytiin päivällisellä ja muutamilla drinksuilla ennen yökerhoon menemistä.

Mää en sitten lopulta ikinä päässyt yökerhoon asti, kun tais sinä iltana tulla ensimmäinen joku mini kulttuurishokki.. Luultavasti se oli vaan sitä, kun olin viimesen puoltoista viikkoo puhunut käytännössä vaan suomee ja vähän englantia, ja sitten kun piti ihan yhtäkkiä koko päivä kuunnella vierestä kun muut rupattelee espanjaa sujuvasti.. Ja varmasti myös viina teki tehtävänsä, saatoin juoda pari liikaa. Se fiilis vaan yhtäkkiä iski päälle, tai ehkä se oli alkanut kehittyyn jo aikasemmin illan aikana. Tuli niin ulkopuolinen olo. Kun käyttää kaiken energiansa siihen, että koittaa pysyä edes jollain tasolla perillä siitä, mitä muut puhuu (ei mulla todellisuudessa ollut hajuakaan..), ja sitten tajuaa että onhan se nyt hemmetin vaikee kommunikoida kun ei puhu samaa kieltä, enkä tietenkään halunnut koko ajan kysellä, että in english, please. Tuli kaikin puolin p*ska fiilis ja ehkä vähän koti-ikäväkin. Muut lähti clubille ja mää lähdin kattoon, jos mun toinen kaveri olis vielä töissä ja osais mua lohduttaa. Taisin itkee koko matkan ja kirota espanjalaiset mielessäni moneen kertaan, ja sen etten osaa ite puhua sitä. Jotenkin  musta tuntu että sain paljon tuijotusta osakseni hoiperrellessani itkusin silmin pitkin La Ramblaa.. Löysin lopulta perille kaverin baariin ja siellä tuli enemmän koti-fiilis, kun mitä on ollut koko viikkona. Se oli ehkä maailman oudoin tunne, tuntee olevansa kotona baarissa :D. Sain lohtuhalit ja spesiaali-mojiton ja pari juttukaveria, ja yllättäen tuli heti parempi fiilis.

Toi ilta oli nähtävästi eka, kun sain olla ihan vaan omien ajatusteni kanssa, kun en niitä päässy kellekään jakaan enkä myöskään kauheesti jutellu muutakaan. Teki kyllä pirun hyvää näin jälkikäteen ajateltuna, vaikka sillon tuntu ihan päinvastaselta, laitetaan viinan syyks. Oon sen jälkeen ollut paljon jotenkin rohkeempi, ja oikeesti uskaltanut osallistua keskusteluun tai pyytää että puhutaan sitä pirun enkun kieltä.. Ja päivä päivältä huomaan ymmärtäväni kieltä paljon enemmän, vaikka en vielä oikein yhtään. Ei mun silti tarvi masentua, jos en sitä nyt tältä istumalta heti osaakaan :D. Koitin sitä muille selittääkin, että oon aina ollut tämmönen "hitaasti lämpiävä" persoona, että se on mulle ihan normaalia vaan tarkkailla ja kuunnella mitä muut puhuu, varsinkin uusien ihmisten kanssa. Ja musta on niin mielenkiintosta seurailla ihmisten eleitä ja ilmeitä ja kehonkieltä, se kertoo lopulta paljon enemmän kun pelkät sanat. Oikeestaan just niiden avulla pysyinkin niin hyvin kärryillä keskusteluissa. Toki ilman juttelua on tosi vaikee tutustua toisiin ihmisiin, mutta sitten kun ollaan hetken aikaa tutustuttu ja varsinkin kun ollaan kahden kesken, niin se on mulle jotenkin niin paljon luontevampaa jutella. Tää sama ilmiö on käynyt jo kahden henkilön kanssa täällä, aluks en oikein osannut puhua mistään järkevästä, kaikki mitä suusta pääsi kuulosti tosi tönköltä, mutta sitten kun antaa vaan ajan kulua, niin sitä alkaa luottaan toiseen ja myös itseensä paljon enemmän ja sitä juttuakin tulee paljon enemmän ja avoimemmin.

Kirjottelen huomenna enemmän menoista ja tapahtumista monien kuvien kera, nyt tuli näköjään vaan alkufiiliksiä ja ajatuksia... Muutan huomenna Terrassaan opiskelija-asuntolaan, joka on siis noin 30 km pohjoseen täältä, ja pääsen vihdoinkin asettuun aloilleni. Oon siis viimesen puoltoista viikkoo asustellut hostellissa, joka on kyllä ollut tosi mukava paikka, mutta onhan tää nyt vähän eri kun oikee asunto. 14 ihmistä nukkuu samassa huoneessa, eikä oo oikein voinut kokkailla kunnolla (tai viitsinyt) tai oleskella täällä muutenkaan. Huomenna tulee oleen niin rankkaa roudata laukut (30 kg matkalaukku, reppu ja käsilaukku) kahdella metrolla ja junalla kämpille.. Pakko ehkä ottaa taksi siellä päässä!

Tähän mennessä fiilikset on ollut kyllä ehdottoman onnellisia. Tein ehkä maailman parhaan päätöksen keväällä kun päätin tänne laittaa hakemuksen. Joka päivä on ollut erilainen, ja joka päivästä tulee erilainen, jos niin haluan. Välillä oon ollut ihan rikkipoikki ja väsynyt, mutta onneks se on ihan sallittua, ja sitten osaa ottaa ihan eri tavalla vastaan ne paremmat päivät. :) <3